Ndinkayenda (I was walking)

It’s a day off work and I decide to take a walk in the morning, which means at 6.30, since people get up here between 4 and 5 pm. I’m myself still getting used to early risings (and early bedtimes). After the house fence I meet one of the family members (read: a family member of an extended family – I am still not on track who is related to who and by whom), a school-age girl. She asks “Can I court you” and I answer “Sure.”

We start walking in a rather chilly but sunny weather, which gets warmer every minute as sun rises higher and higher. I haven’t talked a whole lot before with her and making a conversation feels challenging. I can’t ask about holiday trips, entertainment gadgets, going for a hairdresser, buying make-up products, family members (a total no-no) or about biking (haven’t seen bikes in the house), so I make a clumsy question about school and ask “Which grade are you in?” The conversation doesn’t start to flow and we decide to continue in a silence. Long silences (ones that I could have never imagined to be found here) seem to be here quite common and small-talks (if had at all) are short as are phone calls that can quit without warning or any “closure”. I don’t know if the reason for the latter is simply the fact that this saves a long penny on a phonebill…

We pass red wooden hovels that sell sim-cards and other phone related products, a market place full of vegetables (tomatoes are put on display in beautiful high upright triangle-forms), and piles of shoes, magazines, underwear and cds and cassette-tapes(!)in the ground waiting for a buyer.

It feels like the silence has gone on forever and I decide to ask what is a shoe in Chinyanja (a local language) and she answers quickly “nsapato” (spelling checked at home!) looking away from me. I learn new words such as nthochi (banana), fish (nsomba) and I finally understand what a commonly repeated word or phrase including “kulu” stands for. “It means tat something is big”, my guide explains. I take a longer look at her and think how hard it is to believe hat she’s only 13! Well, the children in the house thought I was 35 (I am 28 next month). Sambia’s life expectancy is by the way only about 35 years, so I barely managed to stay alive in their eyes. I learnt the previous fact when I regreted someone dying so young (at the age of 27), and my host-family brother (20 years) pointed out that “life expectancy is 35, by the way”.

We walk a long sand road covered with little boutigues and saloons (that’s how “a hair dresser” is expressed in Chinyanja I learn) that takes us to another wider sand road turning to left. We continue going trucks passing us by and leaving the air full of black thick smoke that she tries to wipe out with her long arms.” This road takes to Malawi”, she says her knees raising high with every step. “Okay”, I mumble once again. People offer me bicycle taxes and ask “Muli bwanji” (“How are you”), but even though I have just learnt the answer nothing comes out of my mind, just some mumbling that causes great laughs and some more questions.

Back home I upload the photos taken during our walk and ask her if she has an email-address, or a memory card (another really stupid question from me) or something so that she could have them also. “No”, she stares at me now right at my face. “I will print them for you somewhere”, I mumble.

The Finnish Dinner in Zambia

When the shopping list looks like this…

minced meat (800 grams)
onions (2)
oil
macaroni (800 grams)
eggs (10)
black pepper, white pepper, paprika
milk (3 litres )
wheat flour
vanilla
butter
jam/marmalade (strawberry, but any type goes)
cream (to be whipped)

…it can only mean that there’s going to be a Finnish dinner made by two Finnish volunteer workers!

Cooking in a new kitchen, in an unknown environment is always an exciting experience. When Julia told me that we would be preparing a Sunday dinner for our host-family in Zambia I was terrified! I wouldn’t have my familiar oven, favourite mixer and ten thousand measure cups and my very own teaspoon that measures the baking powder and vanilla sugar such the way it has to be! You can’t imagine what amount of stress all of this can cause, at least if you’re a bit of a control freak Finn 

As I had arrived and settled down in a house in Zambia we started to think about Finnish meals that could be cooked easily without rare ingredients such as reindeer and cloudberries. After heavy discussions we decided to stick to the old time favourite: macaroni casserole with some beetroot salad and crepes with jam and whipped cream for the dessert! Main course decision wasn’t based on it’s fashionable appearance or on it’s marvellous taste, but simply on the fact that with the casserole making we wouldn’t most likely burn down the whole kitchen! And when there’s only one stove of four working, only way to measure flour is with a tea cup and it would be amazingly stupid to ask for an eggbeater, you can’t be expected to perform as a Master Chef of Finland.

Cooking starts with a fearful wandering around the kitchen and dining room. Then the question hits me: do we even have all the ingredients? Soon I discover that cream, jam, beetroots and other salad ingredients are missing! My heart keeps beating and the stress is taking me to another level. What are we going to serve now? Macaroni casserole without salad or any other side dish and crepes without fillings?! I try to look for the milk in a fridge but find it frozen in a freezer. It’s backed in small jiggling bags that I start opening with my trembling hands. I miss my six pack of scissors back home, but all I have is a dull-edged knife that wouldn’t almost cut margarine, at least if not stayed in a sunshine half a day.

It takes nearly on hour to get a big pot of water to boil for macaroni. I cut two onions on a small wonky plate that can serve as a chopping board and think about how much planning and time so simple thing as cooking takes in an average Zambian family. Our relatively small (?) household (with 8-10 steady inhabitants, including me and Julia) has two servants (sometimes even three) and their all-day duty is to cook, clean and wash laundry. This doesn’t surprise me anymore as I pour onions to the frying pan after macaroni is finally cooked. The family’s 7-year-old son Angelo once asked me who cooks for me back home in Finland, and when I answered that I cook for myself or together with my friends, he looked rather surprised.

While our two big macaroni casseroles are in the oven (they fit there just perfect!) I start setting the table with the children. Plates and glasses are placed “upside down” (compared to Finland) when setting the table and turned “right way up” when starting to eat. I show the children how to fold napkins so that they turn into beautifully opening “handheld fans” to be placed over plates. They are literally thrilled and learn the trick in a minute (at their age in a primary school this took me a lot longer!). I can’t describe the excitement when they realise that they can make another handicraft as I but couple of unfolded napkins right in front of them. -“Really?” -“Another one?”

Then the most exciting moment arrives: testing the casserole. The family’s youngest member, 2-year old Dorothy takes a mini-mini-bite of our grand achievement, her eyes get wet and she screams “Water”!!! But Angelo takes another mouth full of food and looks really happy. “You are going to Finland, you’re going to Finland”, the mother of the family smiles.

Hi everyone! My name is Anni and I’m the the second “etvo”-volunteer in Zambia, in Eastern Province Women’s Development Association (EPWDA) for the year 2012 (May-September). ETVO is a Finnish volunteer programme that is organized by KEPA (The Service Centre for Development Cooperation). HYY (The Student Union of the University of Helsinki) is one of EPWDA’s co-operation partners.

My blog will continue Julia’s previous experiences in Zambia. Feel free to make comments!

Reggae -ilta

Joukko valkoisiin haalareihin tai Etiopian lippuun/lipun väreihin sonnustautuneita pitkähiuksisia ja -rastaisia (yhtä naista lukuun ottamatta) miehiä isoine hattuineen seisoo lavalla esittäen rentoa ja letkeää musiikkia samalla kun epämääräinen – samanlaiseen teemaan pukeutunut – lössi huojuu lavan äärellä kuin toisistaan välittämättä, vain fiilistellen tunnelmaa…

Mitä olisikaan Sambiassa olo aikani ilman aitoa kunnon reggae -konsertti iltaa?? Tämä on koettava, lisättävä listaani ”tuhat asiaa, jotka pitää kokea ennen kuolemaa”

Esityksiä ja esiintyjiä on monta, mutta kokonaisuudessaan esityksiä kuvaa huoleton ekstemporee -meininki. Biisejä soitetaan fiiliksen mukaan ja kuka tahansa yleisöstä voi yhtäkkiä astua lavalla mukaan esiintymään, soittamaan vaikka bongorumpuja tai maracasseja. Tanssityyli on vapaa; suosittu liike tuntuu olevan hidasta polvennostojuoksua muistuttava jalkojen nostelu. Välillä laitteisiin tulee katko ja tulee piitkä breikki (joka ei kuitenkaan tunnu yleisöä haittaavan). Erään yrtin haju pistää nenään kuin rypsipellon haju Suomen kesällä…

Mahtava ja rento, hyvän mielen ja rauhan fiilis, huojumme mukana läpi illan – jotenkin niin ihanan stereotyyppistä. Rastafari liike/kulttuuri/uskonto on elossa ja elinvoimainen myös täällä, vaikka suurin osa yleisöstä – itseni mukaan lukien – onkin sitä vain kuluttamassa; näen yleisössä enemmän muzunguja yhdessä paikkaa samaan aikaan kuin missään muualla ennen Chipatassa ollessani.

Tämä ilta jää mieleeni mahtavana kokemuksena – niin kuin kaikki muukin täällä Sambiassa ja erityisesti Chipatassa; tämä uskomattoman kaunis maa ja niin monet sydämeeni jäljen jättäneet ihmiset, SAMBIALAISET!!! Vapaaehtoisaikani täällä alkaa pelottavan pian käymään vähiin ennen kuin loppuu, mielettömän haikea fiilis, niin paljon jää tänne. Matkani täällä on ollut kuin kyseinen reggae -ilta: niin pieni pintaraapaisu – ja varmasti niin monien stereotyyppisten kuvien kyllästämä – kokonaiseen kulttuuriin niin monine haaroineen/rinnakkaisine kulttuureineen/alakulttuureineen. Kuitenkin olen nauttinut joka hetkestä..

Tämän kirjoituksen siivittämänä päästän siis myös seuraavan vapaaehtoisen puikkoihin bloggailemaan ja kertomaan omista ikimuistoisista kokemuksistaan EPWDA:n vapaaehtoisena. Kiitos ja kuittaus.

Vuoren valloitus

 
Yksi juttu monien joukossa, mitä rakastan Chipatassa on nämä ihanat majesteettiset vuoristot täällä ympärillä. Ei mitään mount everestin huippuja, mutta kokonainen rivistö reheviä ja vehreitä kukkuloita kukkoloiden perään ei voi kyllä muuta kuin hivellä silmiä. No heti alusta asti oon täällä tietysti miettinyt, että olisi aivan mahtavaa kiivetä joku kerta johonkin noista vuorista ja yksi viikonloppu sitten otin asian missiokseni. Johonkin huipuista menee ihan kunnon tie, koska siellä on sähkökeskus, mutta johonkin tarvii oikeen kunnolla patikoida ja jopa vähän kiipeillä. No, valkkasin vuoren, joka lähtee ihan kotitaloni takaa, sinne menee tie, mutta on kymmeniä kilometrejä pitkä ja lähteekin kaukaa. Miksi siis haaskata aikaa, kun voi ottaa ”oikoreitin” suoraan meidän talolta huipulle ? Vähän metsää ja rämeikköä, mut suht lyhyeltä näyttää matka, kuinka vaikeeta se nyt voi olla ?

Kysyin perhe-veljeltäni ihan vaan reittiohjetta, mutta jälkeenpäin mietittynä oli kyllä paraati-idea, että hän tarjoutui tulemaan seurakseni. No, kuulemma sinne menee jotain pieniä polkuja ja hän lupasi näyttää reitin. No, täytyy kyllä sanoa, että jos polulla tarkoitetaan reittiä, jota edes yksi ihminen on joskus tallannut, niin ei hirveesti kyllä näkyny; sen sijaan täydellinen ryteikkö puita, heinikkoa ja muuta kasvillisuutta oli vastassa Välillä pystyi näkemään vain melkein päähän asti ulottuvaa heinikkoa eikä jalkoihin eikä eteen nähnyt (koitin visusti vältellä kysymyksiä, kuten ”onko täällä paljon käärmeitä” ). Välillä tuli kesken nousua, melkein jo huipulla maissi tms. pelto vastaan. Eipä voi muuta sanoa, kuin että onpa paikan valinnut viljelmilleen, hyvät maisemat ainakin Monesti veljeni kiisi edellä kuin gaselli solkenaan ja samalla vielä pitää kännykkää kädessään ja feisbuukkailee, ei mitään ongelmaa, samalla kun tämä tulee perässä ihan hätää kärsimässä, hiestä märkänä, puolet metsän kasvillisuudesta kiinni vaatteissa

Mutta huipulla. Kaikki se hiki ja tuska saa merkityksen, aivan uskomatonta, veistoksellisen kaunista. Silmät lepää, ei vain haluaisi lähteä. Chipatan kaupunki kaikkine taloineen, teineen, rakennuksineen – melkein kuin lentokoneesta katselisi. Toisella puolella kaupunkia patsastelevat vuoristot kimaltelevat auringossa. Ah! Ja sitten mennään toiselle puolelle huippua, jossa piirtyy aivan uusi puoli Chipatasta – vain muutama tönö siellä täällä, peltoa ja kukkulaa toisen perään ja tekojärvi/suuri lampi. Tunnelmallinen harmaus, lääniä niin pitkälle kuin silmä kantaa. Maisemien lisäksi mahtava voittaja/vuorenvalloittaja fiilis – harmi vaan että sähkötolpat huipulla hieman pilaavat tunnelmaa, että oltaisiin oltu ensimmäisiä valloittajia

Takaisinmatka patikoidaan aivan eri reittiä toiselta puolelta vuorta, luoja tietää missä – en pystynyt kuin katsomaan jalkoihini ja seuraavaan oksaan tai heinikkoon johon tartuin etten kompastuisi alas sekä sivusilmällä hieman että veljeni on vielä edes jossain näköpiirissäni. Mutta sanaakaan en valita, ihan vaan sisulla välttääkseni länsimaisen hieno-helma-stereotypian Lopulta päädytään aivan eri puolella kaupunkia, mutta ei voi kuin olla tyytyväinen, että selvittiin ehjin nahoin takaisin normaalille maan pinnalle

Mutta sitten kun on hetki oltu ”maan pinnalla” tuleekin jo mieleen uusi idea: toi toisella puolella oleva korkea vuori on kuulemma aika helppo kiivetä… ensi viikonloppuna ?

Summa summarum, ihan mahtava nolla-budjetin ja lopulta kuitenkin suhteellisen pienen fyysisen effortin kokemus, suosittelen. Ja tulipas taas yksi seikkailu lisää yhdelle ei-tosiaankaan-eräihmiselle/korkeiden paikkojen pelkääjälle

EPWDA:n projekti

 

EPWDA:n nykyisen projektin, Naisten ja tyttöjen lisääntymisterveyden edistäminen Sambian Itä-provinssissa, yksi tärkeimmistä aktiviteeteista on kaksi kertaa viikon kestävät yhteisö-facilitaattoreiden koulutukset, joissa 54 miestä ja naista koulutetaan erilaisista ehkäisymenetelmistä ja naisten ja tyttöjen seksuaalioikeuksista. Ideana on, että tämän jälkeen nämä koulutetut järjestävät työpajoja (sensitization meetings) kylän ihmisille näistä aiheista – ja tieto leviää. Pääsin läheltä todistamaan näitä erittäin mielenkiintoisia koulutuksia, joissa seksuaalisuudesta, lisääntymisestä ja lisääntymisterveydestä käytiin suomalaisen korvaan välillä erittäin värikkäitäkin keskusteluja. Mielenkiintoinen kombinaatio on erityisesti se, että samaan aikaan seksistä puhuttiin hyvin avoimesti ja vapautuneesti, mutta toisaalta puheesta paljastui myös hyvin jäykkiä ja traditionaalisia uskomuksia. Yhdessä blogitekstissä on mahdoton vangita kaikkia niitä mielenkiintoisia keskusteluja, joita koulutuksissa käytiin, mutta tässä on muuta mieleen jäänyt mielenkiintoinen/järkyttävä/outo/huvittava (tai kaikkea samaan aikaan) asia, joka jäi mieleen: 

Kylissä yhä elinvoimaisia uskomuksia/myyttejä:

• E-pillerien syöminen aiheuttaa sen, että nainen synnyttää isopäisiä lapsia. (Tämän takia monet miehet kieltävät vaimoiltaan pillerien syömisen.)

• Jos napanuora tippuu poikalapsen syntyessä tämän peniksen päälle, hän tulee olemaan hedelmätön.

• Seksin harrastaminen kuukautisten aikaan on vastoin traditionaalista lakia.

• Seksin harrastaminen nuoren tytön kanssa voi parantaa HIV/AIDS:ista

• Kun tullaan kaksi kuukautta kestäneistä traditionaalisista ”initaatio-seremonioista” on raiskattava nainen pahojen henkien poistamiseksi.

Todellisuutta

• Jotkut miehet käyttävät traditionaalisia yrttejä peniksensä suurentamiseksi ja naiset vaginansa pienentämiseksi – kaikki vain miehen nautinnon (ja naisen tuskan) lisäämiseksi. Eräs koulutettava kommentoi, että tätä seksiä harrastetaan vain yöllä valot pois päältä, koska silloin ei näe tuskaisia ilmeitä.

• Monia tyttöjä myös opetetaan ”työntämään häpyhuuliaan” (pulling labia) millä niin ikään tähdätään miehen nautinnon lisäämiseen

• Suuri osa aborteista on hengenvaarallisia, esimerkiksi traditionaalisia yrttejä, myrkkyä ja lääkkeitä sekä tikkuja käytetään lapsen abortoimiseen.

Koulutuksissa opetettua:

• Naisen tulisi laittaa kondomi miehelle, sillä miehet välillä valehtelevat, että ovat laittaneet sen. Naisen tulisi myös poistaa kondomi, koska hänen ”spermansa” on kondomin ulkopuolella.”

• Ainoa naimattomille (vaikka olisi pitkäaikaisessa seurustelusuhteessa) suositeltava ehkäisykeino on pidättyväisyys. Seksiä tulee harrastaa vain ja ainoastaan (heteroseksuaalisessa) avioliitossa.

• Yksi keino harjoittaa pidättyväisyyttä on ”viilentää tunteensa” menemällä kylmään suihkuun.  

Work-shop käytäntöjä:

• Usein ennen kuin uusi facilitaattori aloittaa opetuksen, hänelle lauletaan ja tanssitaan laulu, jossa pyydetään häntä antamaan tietoa.

• Sama toistetaan usein jälkeen luennon, kiitokseksi.

• Toinen tapa osoittaa kunnioitusta facilitaattorille on pyytää häntä saapumaan huoneeseen samalla kun yleisö taputtaa rytmikkäästä yhteen ääneen – tällä tavoin perinteisesti menetellään kun kylän johtajat saapuvat paikalle. 

Muuta ”mielenkiintoista”:

Yhdessä tyttökoulussa joku ”jäi kiinni” tyydyttämästä itseään kynttilällä. Tämän jälkeen koulusta kiellettiin kynttilät.

EPWDA:n järjestämät koulutukset tuntuvat niihin osallistuttuani todella hyödyllisiltä – on mahtava kuulla, kun tuoreet facilitaattorit koulutuksien jälkeen puhkuvat intoa menemään kyliin opettamaan ihmisille saamaansa tietoa – opettamaan monista kylissä elävistä haitallisista myyteistä ja traditioista, naisten ja tyttöjen seksuaalisista oikeuksista ja perhesuunnittelun (family planning/child spacing) tärkeydestä. Tuntuu, että työ täällä on mielekästä. Nyt vaan innolla odotetaan että ne kylissä tapahtuvat sensitisaatiot lähtee käyntiin!

Sunnuntai ja löydän itseni kirkosta…

Täällä on todella paljon eri kirkkoja, mutta kirkko, jossa sambialainen perheeni käy, on Reformed Church of Zambia. Saavumme pihaan jossa on iso, valkoinen rakennus; ulkoa ja sisältäpäin pelkistetty mutta siisti; täytyy kuitenkin myöntää, etten muuten olisi arvannut, että kyseinen rakennus on kirkko. Kirkkoon mennään tälläytyneenä vimpan päälle siinä puoli yhdeksän tienoilla ja ensimmäisenä mennään ostamaan kioskista karkkia kirkon ajaksi. Tulemme hieman myöhässä ja on vaikea löytää vapaita paikkoja, sillä kirkko on aivan piukassa ihmisiä.

Edessä on paljon naisia pukeutuneena kirkon naisryhmän musta-punavalkoisiin asuihin; musta hame kuulemma tarkoittaa pimeyttä, jossa ihminen vaeltaa ennen Jeesusta, punainen takki Jeesuksen vuodatettua verta ja valkoinen kaulus/myssy tästä seurannutta valaisusta tai pyhyyttä. Tunnelma on tuttavallinen ja jokaista edes vähänkin lähelle tulevaa tervehditään. Messu alkaa hyvin kauniilla kuorolaululla; johtava naisääni, jota kuoro varjostaa. Liikuttava tunnelma, vaikken tiedäkään, mitä laulu koskee. Sitten päästään Raamatun kala ja leipä -kertomukseen, hyvin monilla ihmisistä on muistiinpanovälineet mukana ja he kirjoittavat ahkerasti muistiinpanoja. Välillä puhutaan paikallista kieltä nyanjaa, välillä englantia. Sitten vuorossa kuulutuksia, esimerkiksi rahalahjoituksista, joita jotkut ovat tehneet; tarkat summat ja nimet ilmoitetaan. Kuin yhteisestä käskystä yleisö taputtaa yhtä aikaa jokaisen kuulutuksen jälkeen tahdikkaasti kolme kertaa, kunnioituksen osoitukseksi kuulutusta kohtaan. Jostain syystä en itse ikinä pysy perässä koska pitää taputtaa

Välillä noustaan seisomaan; yksi laulaa hoilottaa edessä ja muut laulaa mukana, huojuu ja taputtaa käsiään – tulee mieleen peruskoulun kevät jumikset, ainoa ero vain on että täällä porukka on enemmän mukana Itse saarna on hyyvin pitkä, (melkein 2 tuntia) ja hyvin doktrinen, oppituntimainen. Yleisöä otetaan tämän tästä mukaan; heiltä kysytään Raamatun kohtien merkityksistä ja hyvin koulumaisia kysymyksiä, esimerkiksi liittyen kolminaisuusoppiin. Myös Raamatun kohdat pyydetään lukemaan joku yleisöstä. Välillä saarnasta tulee mieleen jonkun karismaattisen liikkeen kokoukset kun miessaarnaaja huutaa ”Halleluja” ja yleisöstä ”Amen”. Ja välillä yleisöstä noustaan seisomaan ja intoudutaan spontaaneihin kannanottoihin sekä suosionosoituksiin (afrikkaiseen tapaan ”ala la laa” -ääntä ). Myös kuoroesitykset ja muut laulu- ja bändiesitykset ovat osallistuvaa laatua – ketä tahansa yleisöstä voi mennä mukaan tanssimaan ja laulamaan niin halutessaan.

Kirkossa on ahdas ja hikinen tunnelma, mutta se ei tunnu meininkiä haittaavan. Vain suuret tuulettimet vaappuvat katossa kierrättäen samaa kuumaa ilmaa yhä uudestaan ja uudestaan. Kolehdin aika. Rivistöt vuorollaan takariveistä alkaen menevät antamaan eteen kullekkin rivistöille määrättyihin lippaisiin rahaa. Rahasumma kuuluu pitää piilossa ja se laitetaan lippaaseen oikealla kädellä. Kuoro laulaa taustalla ja pian laulua alkavat taustoittaa rummut; kuulostaa hyvältä, rytmikkäältä – pakko myöntää, että kyllä Luterilaisen kirkon melankoliset urut jäävät kakkoseksi. Ehkä täältä olisi jotain ideoita ottaa jäsenkadosta kärsiville suomalaisille kirkoille?

Toisaalta saarnan aiheet ja kieliopillisuus tuntuvat tapakristitystä hivenen ahdistavilta. Raamatun sanaa julistetaan just eikä melkein sana sanasta ja tulkinnallisuudelle ei jätetä sijaa. Eronteko tehdään kunnon kristittyjen ja langenneiden välille ja saarnaaja on ehdoton auktoriteetti – juuri hänen tapansa tulkita kristinuskoa on oikea. Monet kristillisen elämän peruslait ovat tietenkin yleishyviä ja -päteviä hyveitä ja sääntöjä, mutta Jumalalle annettu kaikkivoipainen asema saattaa sisältää myös varjopuolensa. Esimerkiksi se, että sanotaan, että Jumala asettaa joillekin ihmisille paljon koettelemuksia, esimerkiksi köyhyyttä, vain testatakseen ihmisiä ja että kyse on ”vain” maanpäällisestä elämästä – taivaaseen päästyään kaikki saavat elää paratiisissa. Tämä saattaa sisältää ikävän, stabilisoivan tausta-ajatuksen, että (maanpäällinen) köyhyys nyt vain on Jumalan tahto eikä sille voi mitään – eikä sitä tulisi ihmisten edes yrittää muuttaa.

 Myös hyvin monia muita asioita saatetaan täällä selittää sillä, että ”Jumalan tahto on tapahtunut”. Tai esimerkiksi rikolliset saattavat selittää tekojaan sillä, että ”olivat pahojen henkien riivaamia” tai sukupuoli- ja seksuaaliroolit selitetään miehen ja naisen Raamatussa asetetulla tavalla – heteroseksuaalisiksi ja toisilleen vastakkaisiksi (tyyliin nainen on toisarvoinen suhteessa mieheen; tehty miehen kylkiluusta tms.). Jumalalle annetulla kaikkivoipaisella asemalla ei tietenkään aina ja kaikkialla ole stabilisoivia seurauksia ja uskonnonvapautta tulee eittämättä kunnioittaa, mutta mahdolliseksi ongelmaksi siitä saattaa koitua persoonallisuuden toimijuuden häviäminen, joka passivoimalla ihmisiä voi hidastaa ihmisoikeuksien toteutumiseen ja tasa-arvoon tähtäävää muutosta.

Tuhat asiaa, jotka täytyy tehdä ennen kuolemaa – numero 786

Tuhat asiaa, mitä täytyy tehdä ennen kuin kuolee; Numero 786: ole mukana räppäämässä sambialaisessa reggae/hip-hop -biisissä – CHECKED

Okei, kerron miten se tapahtui. Tosiaan, sitten kirkkokuoroharjoitusten (ks. edellinen blogiteksti) musiikillinen urani on päässyt räjähdysmäiseen nousuun. Minun perheveljeni ystävineen tekee musiikkia tietokoneohjelmalla (, jolla kuulemma tehdään kaikki sambialainen musiikki). Tosi mielenkiintoinen (ja koukuttava!) ohjelma, jota itsekin pääsin kokeilemaan; siinä on kaikki erilaiset instrumentit ja erilaiset äänet valikossa, josta vaan luodaan haluamansa rytmi. Noh veljeni oli tekemässä biisiä eräälle ystävälleen, jolla on oma studio ja halusi nauhoittaa ja kun veljeni kysyi, haluunko tulla mukaan katsomaan nauhoituksiin, ei tarvinnut montaa kertaa kysyä . Huone itsessään oli ehkä viisi neliötä, kananmunankennoilla vuoratut seinät, hirveet basarilaitteet ja kaikki vehkeet (en ihmettele, miksi se kaveri oli saanut asukkaiden valitusten johdosta häädön ja sen tarvii nyt vaihtaa studion paikkaa… ). Noin kymmenisen sambialaista miestä ja minä. Ekaksi pitkään hiotaan biisiä, jonka jälkeen kaikki nauhottaa vuorollaan omat vuorosanansa; studion omistaja hoitaa laulupätkän ja muilla on oma räppiosuus. Palanen palaselta biisiä tehdään – tosi mielenkiintoista, en oo kyllä sit tällässeeseen ennen päässyt osalliseksi! Noh, sitten mulle iskee tietenkin ihan pakottava tarve, että mäkin haluun yrittää, ihan vaan kokeilun vuoksi ja kirjoitan muutaman rivin. Kysyn saanko kokeilla ja tietenkin Kun oon räpänny, studion omistaja päättääkin, että nyt mun tarvii räpätä se uudestaan – nii että se menee siihen biisiin nauhalle HAHHAAA Räppään suomeksi eikä ketään ees tiedä mitä mun puhe tarkoittaa (paitsi lopuksi annan niille käännöksen). Eli tosiaan, mun osuus on nyt siinä biisissä mukana ja koska se tyyppi työskentelee radiossa, tota biisiä kuulemma soitetaan myös RADIOSSA Eli mitä tässä voi vaatimattomana sanoo, uusi räp tähti on syttynyt…………

”Hei kuulkaa

tässä puhuu yksi tyttö Suomesta

rauhaa teille, älkää kuolko huolesta

yhden jutun sanon teille; ihmiset on samoi

luotu meidät kauniiks; me ei olla pahoi

niin kuin joku viisas nainen joskus sanoi;

elä elämääs ja anna muiden myös elää

pidä kiinni unelmista; älä anna estää

ole aina oma ittes; älä käännä selkää

vaikkei kaikki aina niin oiskaan selvää

yksi juttu sata varmast kuitenkin pitää;

kukaan meistä täällä

ei voi yksin pärjää”

Jou, jou…