Yhteisöllisyys ja kuolema kietoutuvat toisiinsa Sambiassa. Laaja perhekäsitys ja varhaiset kuolemat vaikuttavat siihen, että on enemmän sääntö kuin poikkeus, että sambialainen on asunut osan lapsuudestaan sukulaistensa luona ja/tai majoittaa parhaillaan sukulaislapsia. Lähes kaikkien sambialaisten ystävieni ja tuttavieni toinen tai molemmat vanhemmat ovat kuolleet aikaisessa vaiheessa. Yleistä onkin, että tätejä kutsutaan äideiksi, enoja ja setiä isiksi sekä serkkuja siskoiksi ja veljiksi.
Tilastoja (Zambia Demographic and Health Survey 2013-2014):
- Puolet Sambian väestöstä on alle 15-vuotiaita.
- Yli 65-vuotiaita on väestöstä noin 3%.
- Perheistä 35%:ssa asuu kasvattilapsia (foster children) tai orpoja.
- 24% 15-17 vuotiaista lapsista on orpoja.
- 44% 15-17 vuotiaista lapsista asuu vanhempiensa kanssa.
- 29% naisista ja 33% miehistä kuolee todennäköisesti 15 ja 50 ikävuoden välillä.
Kuolema on läsnä Sambian arjessa. Hiljattain ystäväni isoveli löydettiin kuolleena. Töissä oli ollut ongelmia, minkä johdosta veli oli tehnyt itsemurhan. Vaimo ja 10 kuukautta vanha poika jäivät suremaan. Saatoin ystäväni hautajaistaloon ja jäin itse autoon odottamaan, koska en henkilökohtaisesti tuntenut vainajan perhettä. Siellä tähtitaivaan alla sitten ihmettelin elämää ja kuolemaa naisten itkun kaikuessa taustalla.
Toukokuussa kävimme sairaalassa tapaamassa työkaverini siskontytärtä, joka oli ollut jo pitkään sairaana ja oli nyt jälleen osastolla. Yleisenä tapana on, että kaikki kynnelle kykenevät sukulaiset, ystävät ja tuttavat käyvät katsomassa potilasta sairaalassa. Sairaala veti hiljaiseksi. Osastot olivat täynnä nuoria ihmisiä, joiden sairauksien oireita tyydytään hoitamaan, koska usein resurssien puutteen vuoksi sairauden todellista aiheuttajaa ei löydetä. Niinpä ihmiset kokevat, että ainut parannuskeino on rukoilu. Ihmiset odottavat ja rukoilevat. Mietin, miten moni näistä potilaista olisi parannettavissa, jos resurssit olisivat samat kuin esimerkiksi Suomessa.
Lopulta työkaverini siskontyttären kärsimykset päättyivät ja muutama viikko sitten matkasimmekin EPWDAn porukan kanssa Kateteen siskontyttären hautajaisiin. Ruumis noudettiin sairaalan ruumishuoneelta, vietiin kirkkoon siunattavaksi ja kuljetettiin vainajan kotikylään haudattavaksi. Hauta sijaitsi kauniissa paikassa puiden siimeksessä. Naiset itkivät ja lauloivat, miehet lapioivat maata arkun päälle ja vainajan 6- ja 10-vuotiaat pojat veivät kummulle kukkia. Suurimmalle osalle hautajaissaattueesta (noin 150 hlöä) tilaisuus tuntui olevan yhdet hautajaiset muiden joukossa. Ihmiset rupattelivat ja naureskelivat. Minä, joka tunnetusti itken hyvin helposti niin surusta kuin ilosta, yritin pidätellä itkuani, etten olisi parkunut enemmän kuin vainajan lähiomaiset.
Illalla keskustelimme ystäväni kanssa kuolemasta ja hautajaisista. Yritin muistella koska olen ollut edellisen kerran hautajaisissa. Minua nuorempi ystäväni puolestaan on ehtinyt hautaamaan isänsä, äitinsä, enoja, setiä, tätejä ja monia hyviä ystäviään.
Kuolema on osa elämää. Aikaa ei ole loputtomasti. Elä sen mukaisesti. Kliseitä mutta totta.
hyysambiahankkeenblogi 