Lähteminen

Vuosi sitten elokuussa heitin puoliksi vitsillä, että mitäs jos toteuttaisin vihdoinkin pitkäaikaisen haaveeni ja lähtisinkin Afrikkaan vapaaehtoistyöhön, antaisin pois asunnon ja tavarat. En sillä hetkellä oikeasti uskonut, että se olisi voinut olla mahdollista. En uskonut, että oikeasti toteuttaisin sen.

Seuraavaksi olin kuitenkin jo lähettämässä hakemusta ja motivaatiokirjettä Etvo-paikkaan Sambiassa. Kutsu haastatteluun. Haastattelu. Lokakuun alussa sain sähköpostitse tiedon valinnasta ja onnen itku ja nauru raikuivat. Suunta oli kohti Sambiaa.

Nyt tuntuu ihmeelliseltä, miksi ajatus lähtemisestä tuntui niin mahdottomalta. Olen onnellinen, että revin saappaani irti mudasta, johon ne olivat ehtineet upota pysyteltyäni yli 12 vuotta Helsingissä, 7 vuotta samassa työpaikassa. Kun kerran lähtee, tuntee olonsa kevyemmäksi ja on helpompi lähteä uudelleen.

On varmasti monien asioiden summa, että olen tuntenut oloni niin hyväksi Sambiassa. En toki kiellä, etteikö olisi ollut myös vaikeita aikoja, mutta niiden jälkeen hyvät ajat tuntuvat entistä paremmilta. Oli löydettävä oma tapa olla Sambiassa, unohtamatta täysin omaa kulttuuria, luomalla yhdistelmä Sambiaa ja Suomea.

Viikon kuluttua olen jo Suomessa. Suomeen palaaminen tuntuu epätodelliselta ja herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Toki sydän meinaa pakahtua, kun ajattelen kaikkien rakkaiden ihmisten näkemistä. Olo on nyt kuitenkin jotenkin pysähtynyt eikä oikein löydä sanoja tai pysty sanomaan mistään mitään. Menee aikaa sisäistää kaikki täällä koettu. Tiedän jo nyt, että Suomeen palaaminen on varmasti isompi kulttuurishokki kuin saapuminen tänne Sambiaan.

Heikolla hetkellä on katsottava pidemmälle, kyse on jälleen vain yhdestä vaiheesta, missä tahansa paikassa. On lähdettävä, että voi jatkaa uuteen vaiheeseen. Tämä oli vasta alku minun ja Sambian yhteisessä tarinassa.

Kuoleman läsnäolo

Yhteisöllisyys ja kuolema kietoutuvat toisiinsa Sambiassa. Laaja perhekäsitys ja varhaiset kuolemat vaikuttavat siihen, että on enemmän sääntö kuin poikkeus, että sambialainen on asunut osan lapsuudestaan sukulaistensa luona ja/tai majoittaa parhaillaan sukulaislapsia. Lähes kaikkien sambialaisten ystävieni ja tuttavieni toinen tai molemmat vanhemmat ovat kuolleet aikaisessa vaiheessa. Yleistä onkin, että tätejä kutsutaan äideiksi, enoja ja setiä isiksi sekä serkkuja siskoiksi ja veljiksi.

Tilastoja (Zambia Demographic and Health Survey 2013-2014):

• Puolet Sambian väestöstä on alle 15-vuotiaita.
• Yli 65-vuotiaita on väestöstä noin 3%.
• Perheistä 35%:ssa asuu kasvattilapsia (foster children) tai orpoja.
• 24% 15-17 vuotiaista lapsista on orpoja.
• 44% 15-17 vuotiaista lapsista asuu vanhempiensa kanssa.
• 29% naisista ja 33% miehistä kuolee todennäköisesti 15 ja 50 ikävuoden välillä.

Kuolema on läsnä Sambian arjessa. Hiljattain ystäväni isoveli löydettiin kuolleena. Töissä oli ollut ongelmia, minkä johdosta veli oli tehnyt itsemurhan. Vaimo ja 10 kuukautta vanha poika jäivät suremaan. Saatoin ystäväni hautajaistaloon ja jäin itse autoon odottamaan, koska en henkilökohtaisesti tuntenut vainajan perhettä. Siellä tähtitaivaan alla sitten ihmettelin elämää ja kuolemaa naisten itkun kaikuessa taustalla.

Toukokuussa kävimme sairaalassa tapaamassa työkaverini siskontytärtä, joka oli ollut jo pitkään sairaana ja oli nyt jälleen osastolla. Yleisenä tapana on, että kaikki kynnelle kykenevät sukulaiset, ystävät ja tuttavat käyvät katsomassa potilasta sairaalassa. Sairaala veti hiljaiseksi. Osastot olivat täynnä nuoria ihmisiä, joiden sairauksien oireita tyydytään hoitamaan, koska usein resurssien puutteen vuoksi sairauden todellista aiheuttajaa ei löydetä. Niinpä ihmiset kokevat, että ainut parannuskeino on rukoilu. Ihmiset odottavat ja rukoilevat. Mietin, miten moni näistä potilaista olisi parannettavissa, jos resurssit olisivat samat kuin esimerkiksi Suomessa.

Lopulta työkaverini siskontyttären kärsimykset päättyivät ja muutama viikko sitten matkasimmekin EPWDAn porukan kanssa Kateteen siskontyttären hautajaisiin. Ruumis noudettiin sairaalan ruumishuoneelta, vietiin kirkkoon siunattavaksi ja kuljetettiin vainajan kotikylään haudattavaksi. Hauta sijaitsi kauniissa paikassa puiden siimeksessä. Naiset itkivät ja lauloivat, miehet lapioivat maata arkun päälle ja vainajan 6- ja 10-vuotiaat pojat veivät kummulle kukkia. Suurimmalle osalle hautajaissaattueesta (noin 150 hlöä) tilaisuus tuntui olevan yhdet hautajaiset muiden joukossa. Ihmiset rupattelivat ja naureskelivat. Minä, joka tunnetusti itken hyvin helposti niin surusta kuin ilosta, yritin pidätellä itkuani, etten olisi parkunut enemmän kuin vainajan lähiomaiset.

Illalla keskustelimme ystäväni kanssa kuolemasta ja hautajaisista. Yritin muistella koska olen ollut edellisen kerran hautajaisissa. Minua nuorempi ystäväni puolestaan on ehtinyt hautaamaan isänsä, äitinsä, enoja, setiä, tätejä ja monia hyviä ystäviään.

Kuolema on osa elämää. Aikaa ei ole loputtomasti. Elä sen mukaisesti. Kliseitä mutta totta.

Päällikkösaagan jatko-osa – taikuutta, valtataistelua, protokollaa ja lahjakukko

Nyt on menty niin tukka putkella pitkin itäistä provinssia, että ei meinaa edes ehtiä kirjoitella. Tavattu, kunnioitettu ja juhlittu päälliköitä niin paljon kuin on ehditty. Päälliköt Msoro, Mnkhanya, Ndake, Kawaza, Zingalume, Mwangala, Mulolo, Mpembamoyo, Gawa Undi… Päällikkökeskeisen arkeni myötä kirjoitankin vielä jatko-osan tähän päällikkösaagaan.

Ei päällikkyyttä ilman taikuutta? On sanottu, että päälliköksi ei pääse ilman, että tuntee taikuutta. Uusien päälliköiden valinnat ovat harvoin yksimielisiä ja yleisesti uskotaankin, että henkilölle, joka valitaan päälliköksi, on tehty taikoja noitatohtorien tai noitien toimesta. Pelätyin päälliköistä on kuuleman mukaan päällikkö Msoro. Monia päällikköehdokkaita kuoli yllättäen ennen kuin nykyinen päällikkö Msoro nimettiin. Hmm… Ehkä liikkeellä oli jokin kuolettava epidemia?

Päällikön kuoleman hetkelläkään taikuuspuheilta ei vältytä. Päällikkö Jumbe IV:n kuolemasta huhutaan jo, että kyse ei ollut luonnollisesta kuolemasta. Koko Jumben IV:n hallitsijakauden ajan eräs päällikkyydestä kilpailut perhe toivoi päällikön kuolemaa. Kun kuolema korjasi Jumbe IV:n, kilpailevan perheen kerrotaan pitäneen isot juhlat. Kuuleman mukaan Jumbe IV sanoi vaimolleen pari päivää ennen kuolemaansa, että hänellä on tunne, että hänen vastustajansa ovat voittaneet ja hän olikin antanut vaimolleen ohjeita miten toimia hänen kuolemansa jälkeen. Jumbe IV oli nähnyt erään indunoistaan (neuvonantajistaan) poimivan maata, johon päällikkö oli hetki aikaisemmin astunut. Epäilys oli, että tuota maata käytettiin magian välineenä aiheuttamaan Jumbe IV:n kuolema.

Juhlintaa Kateten DWDA:n toimiston luona päällikkö Kawazan nimittämispäivänä

Päälliköksi valitsemisen kaksipiippuisuus. Kateten District Women’s Development Associationin toiminnanjohtaja Vaines Phiri nimitettiin päällikkö Kawazaksi. (Myös naisia toimii tosiaan päällikköinä.) Matkasimme EPWDA:n porukan kanssa Kateteen juhlistamaan nimittämistä. Ensi alkuun odotimme Vainesin kotikylässä, josta siirryimme ylipäällikkö Gawa Undin palatsille nimittämisseremoniaan. Tilaisuuden tallentaminen oli ehdottoman kiellettyä. Tanssin, laulun ja puheen jälkeen Vaines talutettiin chitengellä (kankaalla) peitettynä päällikkö Gawa Undin eteen ja lopulta uuden päällikkö Kawazan kasvot paljastettiin yleisölle. Uutta päällikkö Kawazaa on etsitty neljästä viiteen vuotta eikä nytkään valinta ollut yksimielinen. Joka tapauksessa Vaines Phiristä tuli päällikkö Kawaza ja päällikkö Gawa Undi painotti, ettei kenenkään tulisi sitä epäillä. Huomioon ottaen kuulemani valtataistelut ja nimittämisiin liittyvät kuolemat, ei käy kyllä kateeksi päälliköksi nimitettävää henkilöä. Kuulin, että Vaines Phiriä olikin kuljetettu useiden noitatohtorien luona ennen nimittämisseremoniaa. Vähän niin kuin tietokone tarvitsee virusturvan, tarvitsee päällikkökin erinäistä suojaa.

Päällikkö Kawazan palatsilla menossa tervehtimään vastanimitettyä päällikköä

Protokollaa. Päälliköiden kanssa toimiminen on täynnä byrokratiaa ja protokollaa. Päälliköitä tervehditään aina polvistuen, taputukset tulee tehdä tietyssä rytmissä ja kunnioitusta osoittaa ”Yo chalo” -ilmaisulla. Päälliköillä on aina mukanaan vähintään yksi luutnantti. Tiukimmat luutnantit löytyivät päällikkö Mnkhanyan palatsilta Mambwesta. Autokuskimme James ei suostunut tulla tapaamaan päällikköä tällä kertaa, koska edellisellä vierailulla James oli saanut huudot luutnantilta, koska oli taputtanut liian nopeassa tahdissa. Olikin ehkä hyvä, että James jäi odottamaan autoon, sillä luutnanteilta tuli sen verran tiukkaa komentoa polvistumisen ja taputusten suhteen.

Ehkäpä päälliköitä sittenkin vaan kyllästyttää kaikki se pokkurointi? Osallistuimme EPWDA:n projektikoordinaattori Ernestin kanssa erääseen Planin järjestämään perinteisten johtajien tapaamiseen. Aamulla saavuin kokouspaikalle ja toivottelin hyvä huomenet ja kyselin voinnit kokouspaikan ulkopuolella istuvalta miekkoselta. Ernest saapui paikalle hieman minun jälkeeni ja meni polvistuen tervehtimään kyseistä miekkosta, joka olikin itse asiassa päällikkö Mulolo. Nolona siinä katselin vieressä…

Toissa viikolla vierailimme Chadizan päälliköiden palatseilla, myöskin kyseisen päällikkö Mulolon luona. Ehkä aiempi lähestymistapani ilman pokkurointeja olikin oikea, sillä tällä toisella tapaamiskerralla päällikkö Mulolo halusi lahjoittaa minulle kiitokseksi kukon! Siellä minä sitten hämilläni kökötin kukko sylissä vierailun loppuun saakka. Jäin tuona päivänä vielä itsekseni Chadizaan, koska tapasin seuraavana päivänä yhteisöfasilitaattoreita, mutta kukko matkasi Jamesin ja Ernestin kanssa kotiini Chipataan. Olen sen verran otettu tästä lahjasta, että kukko saattaakin säilyttää päänsä eikä päädykään pataan. Tuolla se nytkin kiekuu. Taitaa luulla itseäänkin päälliköksi.

A woman with a licence to work!

Työlupani saapui! Lupa saapui Chipatan maahanmuuttovirastoon jo pari viikkoa sitten, mutta vasta viime viikolla kävin noutamassa sen. Ja oi, kuinka hienolta se näyttääkään!

Työlupa on voimassa 19.3.2017 saakka. Hmm… Mitäs jos sitä jäisikin pidemmäksi aikaa Sambiaan..?

Olen muuten perustanut EPWDA:lle Facebook-sivut, jotka löytyvät osoitteesta: https://www.facebook.com/epwda

Käykäähän tykkäämässä, niin pysytte kärryillä EPWDA:n toiminnasta!

Päällikkö! Ei Duudsonien tyyliin vaan jotain ihan muuta

Päälliköt. Chiefs. Jostain syystä päälliköt ovat olleet hyvinkin suuressa osassa elämääni täällä Sambiassa, joten täytyy kirjoittaa päälliköistä.

Päälliköillä, perinteisillä johtajilla (chiefs, traditional leaders) on edelleen kiistaton rooli sambialaisten yhteisöjen sosiaalisessa ja poliittisessa elämässä. Perinteisillä johtajilla on merkittävä rooli esimerkiksi maan ja muun omaisuuden omistajuuteen liittyvissä kysymyksissä. Lisäksi perinteiset johtajat vastaavat perinteisen oikeuden (customary law) täytäntöönpanosta. Päälliköt eivät voi osallistua politiikkaan, mutta he ovat kuitenkin merkittäviä yhteistyökumppaneita Sambian valtiolle, erityisesti maaseudun kehitystä silmällä pitäen. Päälliköt tekevät paljon yhteistyötä myös kansalaisjärjestöjen (esimerkiksi EPWDA:n) kanssa.

Ensimmäinen tapaamani päällikkö oli, ei enempää eikä vähempää, Sambian itäisen provinssin ylin päällikkö Mpezeni. Oli ensimmäinen viikonloppuni Sambiassa ja kämppikseni Jean lähti tutustuttamaan minua Chipatan yöelämään. Aloitimme illan Protea-hotellin baarista. Yhtäkkiä huomiomme kiinnittyi siihen, että ihmiset kävivät polvistumassa selkämme takana. Selvisi, että baarijakkaralla istui (ei niin selvä) ylin päällikkö Mpezeni. Tuolloin oli enää viikko aikaa ngoni-heimon Nc’wala-seremoniaan, jonka keskiössä on juurikin samainen päällikkö Mpezeni. Nc’wala-seremoniasta on lisätietoa tämän kirjoituksen lopussa.

Myös me tervehdimme päällikkö Mpezenia (olinhan opetellut nyanjaa jo kokonaista kolme päivää tuolloin!). Päällikkö Mpezeni onneksi vaihtoi kielen englanniksi ja kuultuaan mistä olen kotoisin, hän kertoi, että hänellä on Unto-niminen ystävä Suomessa. (Heippa vaan Untolle!) Jean uskaltautui kysymään, olisiko mahdollista ottaa yhteiskuvaa päällikön kanssa. Päällikkö ja hänen ”turvamiehensä” kieltäytyivät aluksi, mutta hetken kuluttua kuulimme päällikön tiedustelevan, että mahdanko olla yksi hänen vaimoistaan. En tiedä mikä vastaus päällikölle annettiin, mutta sitten napattiinkin jo yhteiskuvaa päällikön kanssa. (Potretista tuli varsin heilahtanut, joten se jääköön nyt tässä julkaisematta.) Hmmm, olenkohan naimisissa päällikkö Mpezenin kanssa?

Myöhemmin törmäsin Zambia Daily Mail:n artikkeliin viime tammikuulta. Artikkelissa kerrottiin päällikkö Mpezenin avioliiton siunaamisesta. Lisäksi artikkelissa kerrottiin, että päällikkö oli liittynyt takaisin katoliseen kirkkoon ja omistanut elämänsä uudelleen Jumalalle. Tilaisuutta johtanut piispa oli kehoittanut päällikköä vähentämään alkoholinkäyttöä ja olemaan uskollinen vaimolleen. Päällikkö Mpezeni olikin vannonut omistautuvansa vaimolleen ja vähentävänsä juomista. Tuon Protea-hotellissa näkemäni käytöksen perusteella uskallan kuitenkin vahvasti epäillä päällikön lupauksien pitävyyttä.

Toinen tapaamani päällikkö oli Mambwen alueen päällikkö Jumbe IV. Ollessamme pitämässä SMAG-koulutusta Mambwessa pelasimme iltaisin biljardia päällikkö Jumben omistamassa paikassa. Näimme päällikkö Jumben useana iltana, kävimme polvistuen tervehtimässä ja keskustelimme hetken. Tietysti kunnioittavaan käytökseen kuului tarjota päällikölle muutama olut. Muutaman lisäoluen tarjoamisen jälkeen päällikkö lähetti yhden miehistään tuomaan minulle käyntikorttinsa, mikä on iso ele. Päälliköillä näyttää tuo alkoholin kulutus olevan jokseenkin runsasta ja ihmettelinkin eräänä iltana Mambwessa, että miten nuo päälliköt pysyvät hengissä.

No. Seuraavalla viikolla kävi ilmi, että eiväthän ne pysy hengissä. Huhtikuun ensimmäisenä päivänä sain Mambwessa asuvalta ystävältäni viestin, että päällikkö Jumbe on kuollut. Ja tämä ei ollut aprillipilaa. Päällikkö oli kuollessaan 45-vuotias. Ystäväni oli läheinen päällikön kanssa ja hän viettikin aikansa päällikön kuolemasta hautajaisiin saakka hautajaistalossa eli päällikön palatsilla.

Seuraavalla viikolla olimme Chipatassa ruumishuoneella, kun päällikkö Jumben ruumista lähdettiin kuljettamaan takaisin Mambween. Ilman täytti rummutus, tanssi, laulu ja pauke. Seuraavana päivänä osallistuimme päällikön hautajaisiin Mambwessa. Hautajaisiin oli saapunut valtaisa määrä ihmisiä. Emme jääneet paikalle body viewing:n ajaksi, vaan suuntasimme ystäväni kanssa nostamaan maljan päällikkö Jumbe IV:n kunniaksi.

Päällikkyys periytyy suvussa ja tällä hetkellä valitaankin seuraavaa Jumbea menehtyneen Jumben perheen sisältä.

Rahaa päälliköiltä ei puutu. Jokainen vierailija, olipa kyse presidentistä tai minusta, on velvoitettu viemään päällikölle lahjoja vieraillessaan hänen palatsissaan. Hankkeemme seuraava aktiviteetti on järjestää perinteisille johtajille foorumit, joissa keskustellaan aikaisten avioliittojen haitallisuudesta ja lainvastaisuudesta sekä niiden vaikutuksista tyttöjen koulutukseen. Käydessämme perinteisten johtajien toimistolla (Ministry of chiefs and traditional affairs) meille selvisi, että päälliköitä ei noin vain kutsutakaan foorumeihin, vaan meidän on ensin käytävä keskustelemassa heidän palatseissaan ja vietävä mukanamme lahjoja. Meni foorumien aikataulu uusiksi. Palataan myöhemmin siihen miten vierailut palatseissa ja keskustelut päälliköiden kanssa foorumeissa sujuivat.

Olipa päällikkyydestä sitten mitä mieltä tahansa ja olivatpa päälliköt sitten historiallinen jäänne tai ei, päälliköt elävät ja vaikuttavat vahvasti yhteisöissä, joten näillä mennään!

Muutama sana vielä tähän loppuun Ngoni-heimon Nc’wala-seremoniasta: Nc’wala-seremonia järjestetään uuden sadon kunniaksi sadekauden jälkeen. Nc’wala-seremoniaa edeltävänä torstaina päällikkö Mpezeni matkaa saattueessa palatsiltaan Chipatan poikki seremoniapaikalle. Matkaa on noin 30 kilometriä ja saattueessa mukana kulkevat eläinten nahkoihin pukeutuneet miehet tanssivat päällikön auton edellä koko matkan. Saavuttuaan seremoniapaikalle päällikkö Mpezeni lukitaan seremoniapaikan lähettyvillä olevaan taloon, jossa hän pysyttelee lauantaihin eli varsinaiseen seremoniapäivään saakka.

Varsinaisena seremoniapäivänä areenalla teurastetaan musta härkä, jonka verta päällikkö Mpezenin on määrä juoda. Seremoniaan saapuu ngoneja Sambian lisäksi Malawista ja Mosambikista. Varsinaisena seremoniapäivänä paikalle saapuvat myös näiden maiden presidentit. Valtio tukee heimojen seremonioita myös rahallisesti ja teleoperaattorit kuten Zamtel ja MTN ovat näkyvästi sponsoroimassa seremoniaa. Seremoniapaikan ympärillä meininki muistutti huvittavasti suomalaisia kesäfestareita: musiikki kiirii kaiken yllä, maasta nouseva tomu leijuu auringonpaisteessa, ihmiset syövät ja juovat ja kohtaavat.

Ine ndili ndi bvuto, ndifuna kuti inu mundipeleke ku chipatala

(Otsikko on nyanjaksi ja sen merkitys selviää kirjoituksen päätteeksi.)

Sadekauden vedellessä viimeisiään oli aika käynnistellä EPWDA:n ja HYY:n hankkeen aktiviteetteja Chadizassa, Mambwessa ja Nyimbassa. Ensimmäinen aktiviteetti, johon pääsimme käsiksi, oli Safe Motherhood Action Group eli SMAG-koulutukset.

Ensin viralliset asiat SMAG-koulutuksista: Yksi keino parantaa naisten ja tyttöjen lisääntymisterveyttä ovat vapaaehtoisvoimin toimivat Safe Motherhood Action -ryhmät. EPWDA kouluttaa sekä nais- että miesjäseniä Safe Motherhood Action -ryhmiin alueille, joilla ryhmiä ei vielä ole tai jäseniä on vähän. Sambian valtio kouluttaa SMAG-jäseniä, mutta HYYn ja EPWDAn tuoma lisäapu on suuresti arvostettua ja tulee tarpeeseen. Tavoitteena on saada raskaana olevat ja synnyttäneet naiset käymään terveystarkastuksissa sekä vähentää kotona tapahtuvien synnytysten lukumäärää ja muun muassa näiden kautta pienentää äitien ja vauvojen kuolleisuutta.

SMAG-koulutus kestää viisi päivää, minkä aikana opitaan käytännön harjoitusten kautta tunnistamaan niin äidin kuin lapsenkin ongelmia raskauden aikana ja synnytyksen jälkeen. SMAG-jäsenet oppivat myös antamaan ensiapua kotona ennen kuin nainen ja vauva saadaan kuljetettua terveysasemalle. SMAG-jäsenille onkin iso tarve alueilla, joilla lähimmälle terveysasemalle on pitkä matka.

Koulutuksen jälkeen SMAG-jäsenten on tarkoitus järjestää tapaamisia omissa kyläyhteisöissään ja levittää sitä kautta oppimaansa tietoa laajemmalle ryhmälle. SMAG-jäsenet ovat korvaamaton apu terveysasemille, sillä SMAG-jäsenten kuukausiraporttien kautta saadaan tarkempaa tietoa muun muassa raskaana olevien naisten lukumäärästä sekä raskauden tai synnytyksen aikaisista ongelmista kylissä.

EPWDAn järjestämien koulutusten kautta saadaan yhteensä 60 uutta jäsentä Safe Motherhood Action -ryhmiin.

Sitten muutama epävirallinen seikka SMAG-koulutusten ajalta:

Tanssi ja laulu: Jokainen koulutuspäivä aloitettiin ja päätettiin laulaen ja tanssien ja ehdittiin siinä välissäkin laulaa ja tanssia.

Biljardi: Koulutuspäivien illat kulutettiin biljardinpeluun parissa. Tulin peitonneeksi sekä Chadizan että Mambwen (en tiedä miten viralliset) puolustavat biljardimestarit. Ja oijoijoi, kun otti miehillä häviö koville! Mutta voin lämpimästi suositella biljardin peluuta, jos haluat murtaa jäätä uudessa paikassa!

Ine ndili ndi bvuto, ndifuna kuti inu mundipeleke ku chipatala (Minulla on ongelma, viekää minut sairaalaan): SMAG-koulutuksissa kuulin jatkuvasti toisteltavan otsikossakin olleita sanoja bvuto, chipatala… Koulutuksissa puhuttiin muun muassa yhteisöissä voimassaolevista perinteisistä uskomuksista, afrikkalaisista lääkkeistä ja noitatohtoreista, joten bvuto-sana (lausuttuna vuuto) kääntyi pienessä mielessäni voodooksi. Ihmettelin käytännön harjoitusten aikana, että hmmm, nähtävästi SMAG-jäsenen on tiedusteltava onko raskaana olevaan naiseen käytetty voodoota. Lisäksi pohdin, että raskaana oleva nainen on aina nähtävästi kuljetettava niinkin kauas kuin Chipataan asti sairaalaan (chipatala). Lopulta oli pakko kysyä näiden sanojen tarkoitusta, kun en oikein uskonut omiin tulkintoihini. Selvisi, että bvuto tarkoittaa ongelmaa ja chipatala sairaalaa. Käytännön harjoituksissa olikin kyselty, että mikä on ongelmana ja vaikka terveysasema onkin joskus kaukana, niin ei kaikkia potilaita tarvitse silti Chipataan asti kuljettaa. Ja sitten taas naurettiin. Ja paljon.

Kuherruskuukausi(ko?)

Olen katsellut maailmaa täältä Sambiasta käsin nyt nelisen viikkoa. Saavuin Sambiaan helmikuun puolivälissä ja takaisin Suomeen olisi tarkoitus palata syyskuun puolivälissä.

En tiedä onko minulla menossa se kuuluisa alun kuherruskuukausi. En tarkoita tällä sitä, että näkisin pelkästään positiivisia asioita vaan tarkoitan asettumisen tunnetta. Hyvää ja rauhaisaa oloa. Oloa, että juuri tässä on nyt hyvä. Sambialaiset ovat vieneet sydämeni. Elämä Sambiassa ja erityisesti Chipatassa tuntuu hyvältä. Chipata tuntuu juuri sopivan kokoiselta paikalta asua. Kaupunki ei ole järin suuri, mikä helpottaa paikan haltuunottoa. (Katsellaan olenko muutaman kuukauden kuluttua edelleen samaa mieltä pikkukaupungin charmista!)

Olin onnekas ja löysin kodin Chipatasta edellisen Etvo-vapaaehtoisen Saran kautta. Asun sambialaisen Jeanin ja hänen 6-vuotiaan tyttärensä Paulan kanssa. Koti tuntuu kodilta. Sijaintikin on mitä mainioin: kävelymatka EPWDA:n toimistolta ja keskustasta. Jean on vaikuttanut osaltaan paljon sopeutumiseeni. Alusta pitäen minut on otettu osaksi perhettä. Iltaisin kokkailun lomassa olen kuullut tarinoita niin Sambian heimoista, politiikasta kuin naimisiinmenorituaaleistakin.

Pari viikkoa sitten matkasin Lusakaan hakemaan työlupaa. Sambian luonto näyttäytyy koko komeudessaan näin sadekauden loppupuolella! Matkalla Lusakaan maisemassa vaihtelivat vehreät vuoret ja pitkälle horisonttiin ulottuvat tasangot. Vaivuin maisemien lumoihin yhdeksän tunnin bussimatkan aikana.

Bussimatkat alkoivat rukous- ja saarnahetkellä. Ennen bussin lähtöä saarnamies kehotti rukoilemaan, että pääsemme perille Lusakaan/Chipataan, ja mikäli kaikki matkustajat eivät vielä olleet omistaneet elämäänsä Jeesukselle, niin nyt olisi hyvä hetki tehdä se. Ehkäpä saarnamiehet näkevät tuossa otollisen hetken, kun ajatellaan Sambian teiden kuntoa ja liikenneonnettomuustilastoja.

Lusakassa vierailun päätarkoituksena oli siis työluvan hakeminen. Lusakassa sijaitseva Sambian maahanmuuttovirasto ei päästä virastossa asioivia helpolla, mikä luo asiakkaiden kesken ystävällisen me-hengen. Olemme tulleet siihen tulokseen, että maahanmuuttovirkailijoiden koulutukseen kuuluu mitä luultavimmin osio, jossa opetetaan tylyä asiakaspalvelua. Minua oli varoiteltu tästä jo etukäteen, joten olin valmistautunut sinnikkäällä asenteella astuessani toimistoon. Virkailijoiden tylyys alkoi melkein jo naurattaa. Tietenkin ensimmäisellä yrittämällä työlupahakemuksesta puuttui liitteitä. Soitto Chipataan EPWDA:n toimistolle, jossa koordinaattori Ernest järjesti tarvittavat paperit ja ne saapuivat minulle Lusakaan seuraavana aamuna bussin mukana. Toisella yrityksellä onnistuin jättämään työlupahakemuksen sisään. Voisin vannoa, että virkailija vaikutti hieman pettyneeltä, kun hakemuksessani oli kaikki kunnossa.

Oli mukava käydä piipahtamassa Lusakassa, mutta itse asiassa paras anti tuolta reissulta oli huomata se, miten hyvältä tuntui palata takaisin Chipataan! Minua ikävöitiin Chipatassa ja minä ikävöin ihmisiä Chipatassa. Bussimatka Chipataan tuntui kuin olisin palannut kotiin. Kävelyreitti bussilta kotiportille tuntui tutulta ja omalta. Hymyilytti.

On tämä sitten kuherruskuukausi tai ei, tuntuu hyvältä olla täällä.

HYY:n Sambia-hankkeen blogi tekee paluun!

Puolentoista vuoden tauon jälkeen täällä Eastern Province Women Development Association:ssa eli EPWDA:ssa työskentelee jälleen Etvo-vapaaehtoinen. Tämä Etvo-vapaaehtoinen olen minä, Hanna nimeltäni. Helsingin yliopiston ylioppilaskunta on tuttu järjestö jo opiskeluajaltani, sillä olen itsekin Helsingin yliopiston kasvatteja. Valmistumisen jälkeenkään en malttanut pysyä yliopistolta poissa, vaan maisteriksi valmistuttuani aloitin työt Helsingin yliopistolla. Tällä hetkellä kotini sijaitsee kuitenkin Chipatassa, Sambiassa, jossa työskentelen vapaaehtoisena Kepan alaisen Etelän vapaaehtoisohjelman (Etvo) kautta.

Työskentelen HYY:n pitkäaikaisen yhteistyökumppanin Eastern Province Women Development Association:n toimistolla Chipatassa ja vierailen myös hankkeessa mukana olevissa kylissä. Kirjoittelen sekä HYY:n ja EPWDA:n kehitysyhteistyöhankkeen toteutumisesta täällä Sambiassa että yleisesti sambialaisesta arjesta ja juhlasta.

Lue lisää HYY:n ja EPWDA:n yhteisestä kehitysyhteistyöhankkeesta

Loppu on

Eilisestä helmikuusta tuntuu olevan ikuisuus. Elämän koulua on käyty melkein seitsemän kuukautta, puissa on silmut ja suvivirttä tahdittaa afrikkalainen rumpu. Kohta kirmaan lomalle. Vaikka innolla palaankin pinnalliseen, suorituskeskeiseen, individualistiseen ja ah niin ihanaan kuplaani, on Sambian hyvästeleminen silti haikeaa ja täynnä lähdön ahdistuksia.

Tulin Sambiaan ensisijaisesti oppimaan. Halusin ymmärtää paremmin maailman erilaisuutta ja eriarvoisuutta, nähdä toisenlaisia perheitä ja toisenlaisia ihmissuhteita, kokea ja elää kulttuuria, johon en ole kasvanut.  Halusin myös ravistella valkoisen feministin pohjoismaista positiotani ja tarkastella ajatteluani uudesta perspektiivistä. Halusin oppia kehitysyhteistyöstä ja ihmisoikeuksista Afrikassa. Toivoin tietenkin parantavani maailmaa, mutta uskoin onnistuvani siinä parhaiten auttamalla paikallista naisjärjestöä arkisemmissa töissä, vapauttaen heidän aikaansa varsinaiseen kehitys-, opetus- ja vaikutustyöhön. Ennakkoluulottomasti haalisin itseeni tietoa, näkemystä ja kokemusta, mikä helpottaisi oikeudenmukaisemman maailman ymmärtämistä ja edistämistä Euroopasta käsin. Joku ystävistäni huomautti melko kyynisestä ja itsekeskeisestä lähtökohdastani, mutta itse olin ylpeä näkemykseni realistisuudesta.

On ollut hienoa olla osa EPWDAa ja järjestön arkea. Opin Sambian, EPWDAn ja erityisesti projektin sisällön takia mielettömän paljon ja ihan kaikkea noituudesta ihmisten vieraanvaraisuuteen ja kehitysyhteistyön kipupisteisiin. Opin myös tarkastelemaan paikantuneisuuttani, ajatteluni konventioita sekä jäsentämään ajatuksiani. Tein samalla omat ennakkoluuloni vahingossa näkyviksi ja kompastuin monesti kyvyttömyyteeni sopeutua. Elin sambialaista työkulttuuria. Pääsin tekemään mielekkäitä ja hyödyllisiä töitä, joista on toivottavasti lopulta ollut hyötyä myös maan kehitystä edistävälle EPWDAlle.

Näin juuri sellaista Sambiaa kuin toivoinkin kaikkine arjen eriarvoisuuksineen sekä erilaisuuksineen, häineen ja hautajaisineen. Tapasin hienoja ihmisiä, erityisesti hienoja naisia. Prostituoitu ystäväni aloittelee toisenlaista myyntibisnestä ja lähiön alkoholiongelmainen Angelakin synnytti vihdoin (tytär on terve ja nimeltään Sara oi voi). Sain ystäviä, joiden hyvästeleminen on raskasta ja piilottaisin mielelläni monta ihastuttavaa lasta käsimatkatavaroihini. Välillä pikkukaupunki kuitenkin vittuili tylsyydellään, enkä nauti tekemättömyydestä tai aikaansaamattomuudesta edelleenkään. Sambiassa on useita amerikkalaisia vapaaehtoisia, jotka elävät pienissä kylissä kunnioitettavat kaksi vuotta. Usein he kertovat, että ”I prefer simple life”. Se on mahtavaa, mutta itse en siihen kykene. Ei life ole simple, eikä tarvitsekaan olla. Mitä kiinnostavaa siinä sitten olisi?

Sambia myös näytti, miltä tuntuu nauttia miljoonista mahdollisuuksista, vapauksista ja oikeuksista niiden rajallisuuden kanssa elävien ihmisten rinnalla. Samalla kokemus vahvisti ajatustani siitä, että olen kyvykkäämpi rakentamaan parempaa maailmaa toisenlaisesta ympäristöstä käsin. Haluan työskennellä ympäristössä, jossa keskustelulle ja toisin ajattelemiselle on enemmän tilaa. Suomalaisena vapaaehtoisena edustan myös helposti rahoittajaa sekä kannan asetelman historiaa. Koen, etten saa antaa itsestäni paljoa lankeamatta valkoisuuden stereotypiaan – siinä se nyt tuputtaa länsimaisia arvojaan etelään. Kokemus on ollut melko uuvuttava. Kulttuurisensitiivisyyden nimissä joudun usein olemaan hiljaa, luopumaan tavoitteistani ja periaatteistani. Kysymys kuuluukin, kuinka paljon omasta itsestä on mahdollista joustaa tuntematta itseään toimintakyvyttömäksi.

Toimintakyvystä puheen ollen, vielä ehdin päivittää ympärileikkauskeskustelun uusimmat tuulet. Alun vouhotus on vaihtumassa skeptisyyteen ja pelkoihin. Kaupungilla liikkuu huhuja. Miesten halut ovat mennyttä ja kestävyys vaimoille liikaa. Miehet pelkäävät, että vaimo pettymyksessään etsii uutta seuraa ja naisjärjestössä ennustetaan sukupuolitautien voimakasta piikkiä. Ympärileikkaamattoman miehen markkina-arvo on koholla. Vanhemmat eivät uskalla viedä poikalapsiaan ympärileikattavaksi, tehkööt myöhemmin itse päätöksen asiasta. Mitä tapahtuu kohdunkaulansyövän yleisyydelle? Mitä tapahtuu sambialaisille avioliitoille? Ja mitä sanovat amerikkalaiset? Jännityksellä jään seuraamaan, miten sambialaisten esinahkojen käy, EPWDAn autonkuljettaja James lupasi kirjeitse pitää ajan tasalla.

Uutena vuotena päätimme ystävien kanssa, että vuosi 2013 on seikkailujen vuosi. Sitä se on todella ollut. Realististen mielikuvien ohella salaa tietenkin toivoin löytäväni Sambiasta täydellisen onnellisuuden ja elämälleni tarkoituksen – mikäs sen mukavampaa olisi ollut. Mutta ehkä se elämä ei lopulta ollutkaan täysin hukassa. Sambia-aikani on joka tapauksessa ollut kokemuksena aivan mieletön ja olen siitä kiitollinen. Vielä seikkailen itseni Intian valtameren rannoille, Tansanian safareille ja Kenian vuorille. Seuraavat puolitoista kuukautta maailmaa maailman parhaassa seurassa ja sitten kotiin. Ilmassa on puhdasta rakkautta elämää kohtaan ai että. Kiitos Sambia ja kiitos EPWDA, mutta nyt on aika jatkaa eteenpäin!

Rakas Helsinki, me nähdään lokakuussa.

Projektiyhteistyön kääntöpuolia

En kykene enää ajattelemaan enkä kirjoittamaan. Sambia-aikani käydessä vähiin yritetään myös lisääntymis- ja seksuaalioikeusprojektia viedä onnistuneesti loppuun. Työni puolesta pyrin selvittämään, onko hanke onnistunut saavuttamaan tavoitteensa. Samalla hahmottelen omaa mielipidettäni kehitysyhteistyöstä ja sen mahdollisuuksista. Välillä hyrisen tyytyväisenä ja välillä vaivun epätoivoon. Onko tässä puuhastelussa mitään järkeä?

Heinäkuussa vierailin kymmenessä kylässä (mikä on muuten parasta, mitä Sambiassa voi tehdä). Tarkoitus oli ryhmähaastatteluiden avulla arvioida projektin saavutuksia. Hankkeen evaluaatioraporttiin aion kirjata, että hanke on onnistunut lisäämään lisääntymis- ja seksuaalioikeuksiin liittyvää tietoa, vaikka painotus oikeuksista onkin hieman siirtynyt lisääntymisterveyteen. Oli mieletöntä päästä kuulemaan kymmeniltä kyläläisiltä, että he ovat oppineet ehkäisemään epätoivottuja raskauksia sekä rajoittamaan lapsilukuaan meidän projektin ansiosta. Moni nainen kertoi käyneensä syöpäseulonnassa, koska hankkeen vapaaehtoiset sitä suosittelivat. Moni mies totesi, että kyllähän asioista on lopulta ihan hyvä päättää vaimon kanssa yhdessä. Muutama nainen ohjeisti ylpeänä muita, että puuvillaista rättiä ei kannata työntää emättimeen kuukautisten aikana hygieniasyistä. Jokunen mies rohkaistui kertomaan olevansa nykyisin ympärileikattu.

Samalla olen turhautunut hankkeen kyvyttömyyteen mitata kvantitatiivisesti todellista muutosta projektin kylissä. Kuinka moni nainen on esimerkiksi kyseisen hankkeen takia aloittanut ehkäisyvalmisteiden käytön? Haasteena on ollut suunnittelun puute, aika ja toteutuksen epäorganisoituneisuus. Lapsiluvun muutosta on vaikea mitata kahdessa vuodessa, mutta myös hankebudjetin rajallisuus sekä järjestön ammattitaito vaikeuttavat muun muassa kattavan surveyn toteuttamista. Täydellinen kehitysyhteistyöhanke täydellisine monitorointi- ja evaluaatiosuunnitelmineen täydellisestä toimeenpanosta puhumattakaan taitaa olla mahdottomuus. Projektin koordinointi, suunnittelu ja tulosten mittaaminen vaativat vahvaa ammattitaitoa, verkostoitumista muiden toimijoiden kanssa sekä aikaa. Myös projektin vaikutusten maksimointi vaatii tulosorientoituneisuutta, organisointikykyä sekä tehokkuutta, jotka saattavat kuulostaa melko tutuilta käsitteiltä suomalaisessa yhteiskunnassa, mutta entä jossain muualla. Myönnän välillä pohtivani, että kuka keksi tuoda projektiluontoisen kehitysyhteistyön Sambiaan.

Projektityöllä on myös toisenlaisia haasteita. Esimerkiksi tulosten ja toimintojen ylläpito vaatii joko äärimmäisen onnistuneesti suunniteltua projektia tai uutta rahoitusta, jolloin riskinä on fokuksen lipsuminen todellisten ihmisten elämänlaadun parantamisesta rahoittajan mielistelemiseen. Paikallinen projektikoordinaattorimme kertoi myös mielipiteensä, jonka mukaan Sambian valtio ei koskaan ole kykenevä ottamaan vastuuta kansalaisten hyvinvoinnista sekä tarpeista. Kehitysyhteistyön sekä ulkomaalaisen rahoituksen tarve on Sambiassa hänen mielestään ikuinen. Kansalaisjärjestöjen, kirkkojen ja valtion muodostaman toimijoiden joukon lisäksi rahoituksen projektiluontoisuus saa maan näyttämään miljoonan palan palapeliltä, jonka kokoaminen tuntuu mahdottomalta. Onko kokonaisuus kenenkään hallussa?

Erään asian olen ymmärtänyt viimeisen kuukauden aikana. Kehitysyhteistyö ei ole helppoa tai yksinkertaista. Se ei ole mustavalkoista, hyvää eikä pahaa, kyse ei myöskään ole pelkästään lännen ja etelän vastakkainasettelusta, (vaikka vastakkainasetteluun syyllistytäänkin jatkuvasti niin täällä kuin siellä ihan missä vaan). Olen myös ymmärtänyt, että kehityksestä, kehitysyhteistyöstä ja hankemuotoisesta kehitysyhteistyöstä on mahdotonta muodostaa selkeää kokonaisuutta tai mielipidettä. Kaikella on puolensa ja tärkeintä onkin keskustelu, joka vie niin yksittäistä hanketta kuin kokonaisuuttakin eteenpäin. Tämän hankkeen hankaluuksista opitaan ja uudesta pyritään tekemään astetta parempi. Projektiyhteiskunnalla on kääntöpuolensa, kuten jokainen sosiologi hyvin tietää hah, ja samat kääntöpuolet ovat kyllä hankemuotoisella kehitysyhteistyölläkin. Yhteistyöjärjestöjen kommunikaatio-ongelmat sekä rahoituksen ja arvojen värittämät vallan verkostot ovat oma hauska lisänsä kaaokseen.

Ihmisia ja erityisesti hankkeen vapaaehtoisia kuunnellessa tulen taas onnelliseksi. Onnellisuuden huumassa en myoskään takerru esimerkiksi siihen, että ihmisoikeudet nähdään syynä lasten tottelemattomuuteen ja sitä myöten teiniraskauksiin. En jaksa. En enää (ainakaan väähään aikaan). Se on jonkun toisen hankkeen ongelma, toisen vapaaehtoisen, toisen bloggaajan. Ongelmat ja haasteet eivät maailmasta koskaan lopu, eivät etelästä eivätkä lännestä.