Vuosi sitten elokuussa heitin puoliksi vitsillä, että mitäs jos toteuttaisin vihdoinkin pitkäaikaisen haaveeni ja lähtisinkin Afrikkaan vapaaehtoistyöhön, antaisin pois asunnon ja tavarat. En sillä hetkellä oikeasti uskonut, että se olisi voinut olla mahdollista. En uskonut, että oikeasti toteuttaisin sen.
Seuraavaksi olin kuitenkin jo lähettämässä hakemusta ja motivaatiokirjettä Etvo-paikkaan Sambiassa. Kutsu haastatteluun. Haastattelu. Lokakuun alussa sain sähköpostitse tiedon valinnasta ja onnen itku ja nauru raikuivat. Suunta oli kohti Sambiaa.
Nyt tuntuu ihmeelliseltä, miksi ajatus lähtemisestä tuntui niin mahdottomalta. Olen onnellinen, että revin saappaani irti mudasta, johon ne olivat ehtineet upota pysyteltyäni yli 12 vuotta Helsingissä, 7 vuotta samassa työpaikassa. Kun kerran lähtee, tuntee olonsa kevyemmäksi ja on helpompi lähteä uudelleen.
On varmasti monien asioiden summa, että olen tuntenut oloni niin hyväksi Sambiassa. En toki kiellä, etteikö olisi ollut myös vaikeita aikoja, mutta niiden jälkeen hyvät ajat tuntuvat entistä paremmilta. Oli löydettävä oma tapa olla Sambiassa, unohtamatta täysin omaa kulttuuria, luomalla yhdistelmä Sambiaa ja Suomea.
Viikon kuluttua olen jo Suomessa. Suomeen palaaminen tuntuu epätodelliselta ja herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Toki sydän meinaa pakahtua, kun ajattelen kaikkien rakkaiden ihmisten näkemistä. Olo on nyt kuitenkin jotenkin pysähtynyt eikä oikein löydä sanoja tai pysty sanomaan mistään mitään. Menee aikaa sisäistää kaikki täällä koettu. Tiedän jo nyt, että Suomeen palaaminen on varmasti isompi kulttuurishokki kuin saapuminen tänne Sambiaan.
Heikolla hetkellä on katsottava pidemmälle, kyse on jälleen vain yhdestä vaiheesta, missä tahansa paikassa. On lähdettävä, että voi jatkaa uuteen vaiheeseen. Tämä oli vasta alku minun ja Sambian yhteisessä tarinassa.
hyysambiahankkeenblogi 