Olen kirjoittanut hautajaisista useaan kertaan ihmetellen ja ahdistuen siitä, miten läsnä kuolema on Sambiassa. Neljän ja puolen kuukauden jälkeen kuolema tuli lähelle.
Parhaan sambiaystäväni serkku menehtyi Chipatan sairaalassa viime viikon tiistaina. 19-vuotias uintioppilaani asui ystävän vaatimattomassa talossa kahden muun sukulaispojan tavoin. Melko hullunkurinen pikku perhe, josta ystävä piti huolta. Poika sairastui. Alkuun puhuttiin malariasta, mutta vatsakipu vei leikkaukseen. Viikko leikkauksen jälkeen sain puhelun, jota olin pelännyt.
Tarkoitukseni oli mennä ystavän tueksi heti seuraavana aamuna. Päivästa tuli yksi Sambia-aikani erikoisimmista. Funeral house eli pojan isän talo, jossa läheisimmät yöpyvät vähintään hautajaisiin asti muiden sukulaisten ja tuttavien vierraillessa ahkeraan, sijaitsi Sambian armeijan kasarmialueella. Ulkomaalaisena alueelle pääsy ei ollutkaan yksinkertaista. Juoksin paikasta toiseen näytellen passiani ja selittäen tapahtunutta. Lopulta istuin kolme tuntia armeijan Itäisen Provinssin aluekomentajan toimistossa jutellen kylmenneestä säästä, odottelimme Lusakan päätoimiston lausuntoa anomukseeni vierailla kasarmilla. Lupaa ei myönnetty kansallisen turvallisuuden nimissa ja menin kotiin.
Seuraavana päivänä oli varsinainen hautaaminen kasarmialaueen ulkopuolella. Aitojen ulkopuolella en ollut turvallisuusuhka, joten sain osallistua. Hautajaiset ovat Sambiassa merkittavä sosiaalinen tapahtuma – paikalla on koko kylä ja suru näytetään avoimesti. Itku ja huuto sekoittuvat kuorolauluun sekä papin julistukselliseen saarnaan. Kirkosta käveli lähes sata ihmistä peltojen läpi hautausmaalle. Yritin pitää ystaväni pystyssä.
Itkin, mutta en tiennyt mitä. Vuoden 2009 tilaston mukaan Sambiassa oli 801 lääkäriä ja 13,2 miljoonaa ihmistä. Surinko enemmän kuollutta poikaa vai itkinkö, koska matkavakuutukseni korvaa ambulanssilennon Suomeen. Poika olisi saattanut menehtyä Suomessa siinä missä Sambiassakin, mutta ajatukseni harhailivat.
Toisaalta jo pelkastään ystävän surussa on liikaa aihetta kyynelille.
Malawin maisemissa silmät kuitenkin kuivuvat ja varpaat kastuvat. Pidennetty viikonloppu turkoosin järven rannalla hyvässä seurassa oli jotain maailman parasta. Taisin rakastua Afrikkaan.
hyysambiahankkeenblogi 
Huh, hieno kirjoitus Sara. Tosi hieno. It makes you think, eh. Mieki voin vain ottaa ja lähteä, jättää kaiken taakse, kun alkaa tarpeeksi ahdistaa. ”Vie mut Eurooppaan”, sanoo monet. Ja ainoa mitä voin tehdä, on yrittää pitää itseni koossa ja sanoa, että yritetään keksiä ratkaisu täällä. Vaikka mielessä on totuus, että ikävä kyllä olette syntyneet väärään maanosaan, sorry..
Ja tosiaan, osanottoni.